Megapostaus kahdesta ekasta viikosta...

Kaksi viikkoa on hujahtanut todella nopeasti täällä Dublinissa. Tuntemuksia on löytynyt laidasta laitaan ja totuttelemiseen on mennyt nämä kaksi viikkoa ihan puhtaasti. Tuntuu että edelleenkin on vieläkin vähän hakusessa moni aisa. On ujostuttanut, hävettänyt, ahdistanut, hidastuttanut, naurattanut ja väsyttänyt ihan pirusti. Harkkapäivinä on pitänyt keskittyä niin älyttömästi ymmärtämiseen ja kaikkeen, että arkisin on tuntunut todella väsyneeltä ja sen takia ollut vähän sellainen epäsosiaalinenkin fiilis. Työpäivä on ysistä viiteen, matkojen kanssa kasista kuuteen, joten paljon ei arkisin aikaa jää muuhun.

Kerron nyt epäjärkevässä järjestyksessä kaikkea mahdollista mitä tähän pariin viikkoon on mahtunut!

 

Harjoittelupaikkani on tosiaan Rediscovery Centre -niminen organisaatio, joka suunnittelee ja toteuttaa tiede- ja ympäristöaiheisia työpajoja ja pikku luentoja. Yleisesti organisaation alta löytyy pyöränkorjauspaja, huonekalujen tuunaus hommia, muotijuttuja kierrätysmateriaaleista ja sitten näitä opetusjuttuja työpajojen ja luentojen muodossa. Kaikkia juttuja yhdistää kierrätys ja kestävän kehityksen mukainen meininki. Harjoittelupaikan syntytarina on mielestäni oikeastaan aika siisti sosiokulttuuriseen työhön rinnastettava tarina. Alue nimeltään Ballymun, jossa harjoittelupaikkani sijaitsee, oli syntyessään tunnettu ongelmista ja vaikeuksita. Sinne ei kulkenut paikallisliikennettä, ei ollut kauppoja, eikä muutenkaan mahdollisuuksia kunnollisiin palveluihin. Teiniraskauksia, huumeita, rikollisuutta ja kaikkea ghettomaista meininkiä. Pikkuhiljaa palveluita paranneltiin ja mm. tämä harjoittelupaikkani alkoi tehdä kierrätysmateriaalijuttuja ja kannustamaan ihmisiä ajattelemaan uudella tavalla. Pikkuhiljaa alue on saanut kauppoja, muita palveluita ja paikallisliikennekin kulkee. Onglemia on edelleen rikollisuuden ja huumeiden parissa, mutta ei niin pahasti kuin silloin alkuaikoina. Jos oikein ymmärsin, niin vissiin juurikin harkkapaikkani huonekalu ja pyörä osioissa on työttömiä tyyppejä työpajalaisina auttelemassa ja tekemässä juttuja. 

Harkkapaikkani toimisto tuolla alakerrassa.

Pyörienkorjaus ja tuunaus osio.

Huonekalupuoli.

 Itse työskentelen opetus -tiimissä, eli siinä porukassa joka kiertelee kertomassa ja opettamassa eri asioita lapsille ja nuorille ympäri Dublinia ja Irlantia. Aiheita, joista olemme käyneet kertomassa, on jäte, energia, matematiikka ja sähköjutut. Nämä vähän tiedeaihion alle menevät työpajat on yllättäneet ja aiheuttaneet jännitystä, mutta antaneet myös mahdollisuuden oppia uusia juttuja. Työpajoissa asiat kerrotaan aika helpolla tavalla, koska ne on suunnattu lapsille, mutta sitten kun täytyisi osata selittää juttuja, niin meinaan mennä aivan lukkoon. Muutaman viikon päästä on vissiin matematiikka -viikko, jossa teemme parin aikaisemman harjoittelijan itse suunnittelemaa matematiikka työpajaa. Itse matemaattisissa aiheissa heikkona tämä työpaja on aiheuttanut vähän ahdistusta, mutta yritän koko ajan parhaani. Tällä viikolla pidettiin kaksi sähköaiheista työpajaa, joten hommat oli itselle vähän vieraampia, kuin esim kierrätysaiheet. Opin kuitenkin mukavia juttuja, vaikken tajunnutkaan kaikkea.  

Sähköjuttuja...

Lapset kikkailee sähkötyöpajan parissa.

Niin, yksi pahimmista jutuista on ollut se, kun ei ymmärrä kaikkea ja ei pysty ilmaisemaan itseään samalla tavalla, kuin suomeksi. Puhumiseni on hidasta, tylsää ja junnaavaa. Ei paljon vitsit lentele tästä suusta, kun ei löydä tapoja kertoa niitä. Joissain työpajoissa ja suunnittelutehtävissä olo on tuntunut pääasiassa ainoastaan hyödyttömältä ja siltä, että sekoittaa asioita enemmän kuin tekee niistä valmiita. Ohjaaja saattaa sanoa, että nyt tämä asia pitää saada mahdollisimman nopeasti saman päivän aikana valmiiksi, mutta tuntuu että kielen ja kaiken takia tarvitsisin ainakin kolme päivää aikaa tehdä hommat rauhassa, jotta aikaa jäisi kysymiseen ja oivaltamiseen. Ristiriitaista tässä on se, että ohjaajani ja koko paikka huokuu kannustavaa energiaa ja sellaista mukavaa fiilistä. Sitten kuitenkin ei pysty antaa tavallaan vastapalveluksena omaa osaamistaan, koska välissä on jonkinlainen kielimuuri tai itseluottamuksen puute. Niin, sellainen pelko siitä että suoraan sanottuna sössii kaiken päin mettiä ja aiheuttaa näin harmia ja tappiota harjoittelupaikalle. Täytyisi oppia pois sellaisesta liian ankarasta meiningistä itseään kohtaan, sillä jos ei kokeile ja tee virheitä, niin ei opikaan! 

Sitä on alkanut epäillä myös omia taitojaan. Kun välillä tuntuu ettei vaan älyä tai ymmärrä joitain asioita harjoittelupaikalla, niin alkaa epäillä olevansa oikeasti tyhmä, huono ja hyödytön köntti soluja. Tavallaan kuitenkin sellaisella positiivisella tavalla. Olen nimittäin huomannut myös muutamia erikoistaitoja, tavallaan sellaisia pieniä hyviä juttuja jotka ovat tuntuneet todellisilta onnistumisilta huonoustunteiden keskellä. Myös se, että kun pääsee tekemään jotain käytännönläheistä ja konkreettista, niin tekeminen on tuntunut kivalta. Niin ja kun antaa itselleen luvan tuntea mitä tunteekaan ja olla mitä ollakaan, niin se on tehnyt olon oivaltavaksi. Nyt täytyisi vielä puhua vaan rohkeasti, jotta itseilmaiseminen olisi sujuvampaa. Eiköhän se tästä pikkuhiljaa...

Päästiin toisen viikkoni maanantaina käymään harkkapaikan pyörä- ja huonekaluosuudessa tutustumassa ja auttelemassa. Oli ihan parasta päästä tekemään vähän puutöitä ja kuuntelemaan äijien hassuja juttuja, mitä niistä nyt sitten ehtii ymmärtääkään. Radiota kuunneltiin koko päivä ja miesten jutut oli osittain jopa kissavideo tasoa. Päästiin tekemään keijuovia, fairy door oli se sana jonka ymmärsin vasta ehkä viidennellä kerralla kun se sanottiin. Välillä meni hetki ennenkuin tajusi joitain ohjeitakin, mutta kyllä niistä jotenkin sitten selkoa sai ja saatiin keijuovet hyvälle alulle!

Keijuovien mittailua ja suunnittelua.

Leikkailumeiningit.

Viilausta ja maalausta vaille valmiita.

Päivät harjoittelupaikalla on pitkiä, mutta jokainen päivä on ihan erilainen ja koko ajan oppii jotain uutta. Välillä meinaa olla mieli maassa ja meinaisi vain valittaa, koska väsymys vain tuo mukanaan sellaisen ankeuden, mutta sitten samaan aikaan intoilee välillä joitain juttuja. Tuntuu että kaikki muut jutut on innostuttanut välillä enemmän kuin itse harjoittelu. Esim. yhdet Blue Fire Street festit joissa kävin vähän talkoilemassa viime lauantaina!

Bluefire Street Festien päälavahan se siinä...

Niin, pakko kertoa vielä vähän tarinaa. Eli paikallisethan on ehkä maailman mukavinta porukkaa. Sellaista leppoisaa ja auttavaista meininkiä. Sain kokea ihan itse, että minkälaista täällä on tämä ihmisten auttavaisuus. Yhtenä päivänä odottelimme toisen harjoittelijan kanssa ohjaajaamme, joka oli tekstannut työkaverilleni osoitteen johon voitais mennä jo ennakkoon, koska ohjaajamme on myöhässä. Katsoimme viestiä työkaverin puhelimesta, kunnes ohi pyöräilevä roisto nappasi puhelimen. Työkaveri alkoi huutamaan täysillä ja juoksemaan varkaan perään. Minä vain ihmettelin, että mitä täällä oikein tapahtuu ja seurasin tilanteita samalla kun juoksin perään. Jossain kohti oltiin välillä autotielläkin.Varas nakkasi jossain kohti puhelimen ajoradalle, mutta työkaveri ei huomannut asiaa vaan jatkoi varkaan perään ja sai tämän kiinni. Samaan aikaan kun työkaveri ravisteli varasta ja vaati puhelintaan takaisin, kävin minä ottamassa sen maasta talteen. Rupesin huutelemaan, että täällä se on tallessa, ei hätiä mitiä. Työkaveri huomasi ja tuli luokseni. Puhelin oli ehjä. Varas katosi jonnekkin. Tämän kaiken keskellä tuli huomattua ohikulkijoiden auttavainen meininki. Yksi mies rupesi pysäyttelemään autoja kun tilanne oli päällä autotiellä, yksi ohikulkija auttoi pysäyttämään varkaan ja yksi nainen lohdutteli itkevää työkaveria ja epäitkevää minua kun tilanne oli jo ohi. Sitten myöhemmin pari etsivää tuli kertomaan meille, että varas on saatu kiinni vaikka ei oltu itse tajuttu edes soittaa heti poliiseille. He kertoivat että varmaan neljäkin puhelua heille oli tullut tästä ryöstöstä. He haastatteli meitä molempia asiasta ja kirjoittivat jonkinlaisen raportin tapahtuneesta. Ihan älytöntä meininkiä miten sukkelasti ja vakuuttavan oloisesti tuommoisetkin asiat hoituivat. Ja juurikin tuo ihmisten auttavaisuus ja leppoisuus. Ihan huikeaa. :)

Mutta jees, nyt ulos nauttimaan auringonpaisteesta!