Vasemman pohkeen arvoitus

Kerroinkin aikaisemmin pohtineeni Irlannin harkkapaikkani pukukoodia. Ei tule kadottaa itseään johonkin itselle epämukaviin vaatteisiin, mutta tulee kuitenkin ottaa paikan toiveet huomioon ja pyrkiä olemaan edes hiukan asiallisepi kuin oikeasti on. Vähän niinkuin ihmisen näköinen!

Päätin ottaa vaatehommat haltuun ja pyysin luotto-ompelijaani tuunaamaan eräät siistihköt, mutta kamalan leveälahkeiset housut suoremmiksi. Tiedoksi kaikille jotka eivät vielä tiedä, että suorastaan tavaramerkkini on haaremihousut ja muut ylirennot vaatteet, jotka ei välttämättä oikein sovi tulevan harjoittelupaikkani meininkeihin, joten suorien housujen olemassaolo reissun aikana on melko tärkeä juttu. Tosiaan, lahkeiden mittailut meni mukavasti oikean jalan mukaan ja fiilis oli hyvä, sillä nyt saisin yhdet hyvät perushousut matkaan mukaan.

Ehkä seuraavana päivänä katsottiin vielä jo hiukan ommeltua lahjetta ja tsekattiin että lahje tulee olemaan juuri sellainen kuin haluan. Niin sanotusti tehtiin viimeiset pikkusäädöt. Luotto-ompelijani teki mahtavaa työtä ja ehkä vain paria päivää myöhemmin saavuinkin hakemaan valmiita kavennettuja housuja. Huitaisimme pöksyt jalkoihini vielä tsekataksemme lopullisen tuloksen. No jahas: totesin, että vasen lahje kinnasi hiukan. Luotin täysin siihen, että ompelumeiningit on mennyt täydellisesti, koska S on vaan paras, joten siinä ei voi olla vikaa.

Asia jäi kuitenkin mietityttämään itseäni hiukan ja päätinkin mitata molemmat pohkeeni. Ja kyllä vain, vasen pohkeeni oli paljon läskimpi kuin oikea! Uskomatonta, mutta totta. Ilmeisesti vasen pohkeeni on treenautunut hiukan isommaksi ahkeran kytkinjalkani vuoksi. Näin kesällä kun tulee ajettua autolla enemmän kuin ikinä, niin ei ihmekkään, että vasen pohje on saanut vähä enemmän liikettä ja näin ollen paisunut enemmän kuin toinen. Näin luikkulihaksisena voin todeta vain, että aika uskomatonta että lihas kasvaa noinkin jännästä syystä, kuin kytkimen käytöstä. Onhan se jalalle vähän raskastakin kun rupeaa miettimään, vai onko?

No se siitä pohkeen arvoituksesta. Nyt mielessä on pyörinyt tehdä jonkinlainen koti-ikävän torjumis asia reissua varten. Kokoan kivoja juttuja kasaan, kuten kirjeitä, lappusia tai kuvia ihanista muistoista. Teen kotimaisista lemppari biiseistäni kokoelmalistan ja käyn ostamassa pari uutta ja hyvää kotimaista levyä matkaan mukaan. (Inariveljet, Lau Nau ja Sami Kukka vois olla aika kovia juttuja kuunnella pahoina hetkinä.) Tarkistan parit ohjeet suomalaisiin ruokiin. Ostan jallupullon ja muumilimsaa mukaan pahan päivän varalle. Opettelen parit suomalaiset biisit joita voin laulella sitten yksin pimeässä huoneessa ja itkeä koti-ikävän vaikka pois sen jälkeen. Höhö, ei se koti-ikävä niin paha juttu ole jos siihen varustautuu itselle tärkeillä asioilla. 

Irlanninreissu häämöttää

Sain mukavan idean liittyen tähän jäätyneeseen pohdiskelublogiini ja syksyyni liittyen. Kirjoittelen Irlanninreissuni ajan tänne kaikkia sattumuksia ja hassutuksia reissuni ajalta. Jotain tuolta matkalta pitäisi joka tapauksessa oman oppimisen kannalta laittaa ylös. Varmasti harjoittelun lisäksi tule kaikkia muita kivoja tarinoita kerrottavaksi, joten tuuttaan ne tänne!

Kerronpa teille nyt mikä tämä homma on ja mistä tämä reissu oikein sai alkunsa.

Tosiaan vielä keväällä opiskelin luonto- ja ympäristöneuvojaksi aikuislinjalla eräässä koulussaa Tampereen lähellä. Istuskelimme asuntolan olohuoneessa muutamien luokkatoverieni kanssa tauolla ja mietimme mitä kukin aikoo koulun jälkeen. Tiesimme valmistuvamme toukokuun lopussa, mutta tiesimme myös, että työllistymistilanne luontoalalla ei välttämättä ole kovin hyvä. Puhumattakaan omasta taustasta kulttuurialalla, jossa töitä ei sitten meinaa löytyä sitten millään, ellei ole superihminen. Niin, tosiaan. Siinä kahvia litkiessään eräs leppoisa ja hauska luokkatoverini mainitsi jostakin hankkeesta, minkä hänen ystävä oli linkittänyt hänelle luettavaksi pari viikkoa aiemmin. Otimme heti tietokoneen neniemme eteen, avasimme hankkeen sivut ja rupesimme lueskelemaan: täydellinen hanke hakea mukaan valmistumisen jälkeiseen harjoitteluun johonkin muutamista eri kohdemaista! Kesto pari kuukautta, majoitus ilmainen, ruoka omakutanteinen, apuraha edes jotain. No siitähän lähti pohdiskelumyllytys, johon päätyi muutama luokkalaisemme ja niin vaan muutama meistä innostui hakemaan hankkeeseen mukaan.

Itse nappasin hankkeen sivuilta Irlannin mieleiseksi maaksi ja päätin hakea sinne. Tottakai Irlanti hyvän musiikin takia ja siksi, etten ole siellä koskaan käynyt. En lopulta tiedä paikasta lopulta kovinkaan paljon, jos siis ei lasketa olutkulttuuriin liittyviä juttuja, joten hyppy tuntemattomaan tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Sain hakemuksen ja siihen liittyvät liitteet valmiiksi jo muutamia päiviä ennen kuin hankkeen hakuaika oli lopussa. Ajattelin tietysti, että enhän minä sitä paikkaa saa, mutta yritetään nyt kuitenkin. Hakemukseen laittamani kasvokuvakin oli niin talvinen ja kalpea piilogootti, puhumattakaan 'sössönsössön' englannin käytöstäni, että tulevaat uutiset yllätti kyllä kovasti.

Kyllä vain: hakuajan päätyttyä sainkin yllättäen hyväksymisviestin hankkeen tiimoilta. Hämmästyksen ja riemun määrähän oli aika suuri, enkä uskonut asiaa ensin todeksi. Pikkuhiljaa kun tarvittavat liitteet hankeen pääorganisaation toimistolle piti lähetellä, alkoi totuus valjeta pieneen pääkoppaani. Mähän lähden oikeasti reissuun. Jes. Joidenkin viikkojen kuluttua alkoi valjeta lisää seikkoja harjoittelustani. Sain tarjouksen eräästä harkkapaikasta.

Oli perus lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä, viidennen kerroksen asuntoon tulvi lämpöä ja valoa. Hääräsin olkkarin pöydän luona siirrellen tietokonetta sellaiseen suuntaa, että webkameran kuvassa ei näkyisi taustalla jotain karmivia kommuuniasumisen ihmeitä tai muutakaan epäasiallista. Availin sanakirjan valmiiksi ja tsekkasin kysymyslistani vielä kerran läpi. Vajaan puolen tunnin päästä alkaisi skypehaastattelu mhdollisen harkkapaikkani kanssa. Jos päälläni olisi ollut pitkähihainen, niin hikiläiskät, kotoisammin ilmaistuna dallasit, olisivat olleet varmasti melkoiset. Pian odotteluni jälkeen skypehaastattelu saatiin mukavati aluilleen yllättävän vähillä teknisillä vaikeuksilla. Juttelimme kaikkea oleellista liittyen työaikoihin, työtehtäviin ynnä muuta. Harjoittelun ohjaajani ja paikan toinenkin työntekijä vaikuttivat erittäin mukavilta ja tuli fiilis, että jos he vain saavat sössönsössön englannistani, erikoisista sanavalinnoistani ja rauhaistasta olemuksestani jotain irti, niin paikka voisi vaikka ollakin minulle. Puhelu saatiin loppuun, iskimme skypet kiinni ja huokaisin haikean onnellisesti.

Tietenkin perus vaatimattomana ihmisenä ajattelin, että ei ne minua sinne valita harjoittelijaksi, mutta kyllä vain: viikon kuluttua minulle kerrottiin, että paikka on minun ja että majoituskin on varmistunut paikallisen perheen luota.

Tällähetkellä kaikki on ihan kivasti, lennot täytynee vielä ostaa, itkeä hiukan huonoa rahatilannetta ja miettiä vähän vaateasioita: pienelle nuukailun mestarille tieto harjoittelupaikan 'smart casual' pukukoodista sai hiukan panikoimaan. Kun jokaisessa vaatteessa on keskimäärin pari reikää, niin täytynee miettiä muutama siisti ja hyväkuntoinen vaate tuota reissua varten, etten ihan katujen kasvatilta näytä siellä sitten. Ei pidä kuitenkaan kadottakaan itseään joihinkin sellaisiin vaatteisiin joista ei yhtään tykkää, joten haastavahkoa tulee olemaan vaateasiani.

Ei muutakun jatketaan, kertoilen tänne vielä tässä ennen matkaa jotain juttuja. Sitten matkan aikana jos ehitisi useammin kirjoitella niin olisi jees. Katsotaan, palataan. :)