Megapostaus kahdesta ekasta viikosta...

Kaksi viikkoa on hujahtanut todella nopeasti täällä Dublinissa. Tuntemuksia on löytynyt laidasta laitaan ja totuttelemiseen on mennyt nämä kaksi viikkoa ihan puhtaasti. Tuntuu että edelleenkin on vieläkin vähän hakusessa moni aisa. On ujostuttanut, hävettänyt, ahdistanut, hidastuttanut, naurattanut ja väsyttänyt ihan pirusti. Harkkapäivinä on pitänyt keskittyä niin älyttömästi ymmärtämiseen ja kaikkeen, että arkisin on tuntunut todella väsyneeltä ja sen takia ollut vähän sellainen epäsosiaalinenkin fiilis. Työpäivä on ysistä viiteen, matkojen kanssa kasista kuuteen, joten paljon ei arkisin aikaa jää muuhun.

Kerron nyt epäjärkevässä järjestyksessä kaikkea mahdollista mitä tähän pariin viikkoon on mahtunut!

 

Harjoittelupaikkani on tosiaan Rediscovery Centre -niminen organisaatio, joka suunnittelee ja toteuttaa tiede- ja ympäristöaiheisia työpajoja ja pikku luentoja. Yleisesti organisaation alta löytyy pyöränkorjauspaja, huonekalujen tuunaus hommia, muotijuttuja kierrätysmateriaaleista ja sitten näitä opetusjuttuja työpajojen ja luentojen muodossa. Kaikkia juttuja yhdistää kierrätys ja kestävän kehityksen mukainen meininki. Harjoittelupaikan syntytarina on mielestäni oikeastaan aika siisti sosiokulttuuriseen työhön rinnastettava tarina. Alue nimeltään Ballymun, jossa harjoittelupaikkani sijaitsee, oli syntyessään tunnettu ongelmista ja vaikeuksita. Sinne ei kulkenut paikallisliikennettä, ei ollut kauppoja, eikä muutenkaan mahdollisuuksia kunnollisiin palveluihin. Teiniraskauksia, huumeita, rikollisuutta ja kaikkea ghettomaista meininkiä. Pikkuhiljaa palveluita paranneltiin ja mm. tämä harjoittelupaikkani alkoi tehdä kierrätysmateriaalijuttuja ja kannustamaan ihmisiä ajattelemaan uudella tavalla. Pikkuhiljaa alue on saanut kauppoja, muita palveluita ja paikallisliikennekin kulkee. Onglemia on edelleen rikollisuuden ja huumeiden parissa, mutta ei niin pahasti kuin silloin alkuaikoina. Jos oikein ymmärsin, niin vissiin juurikin harkkapaikkani huonekalu ja pyörä osioissa on työttömiä tyyppejä työpajalaisina auttelemassa ja tekemässä juttuja. 

Harkkapaikkani toimisto tuolla alakerrassa.

Pyörienkorjaus ja tuunaus osio.

Huonekalupuoli.

 Itse työskentelen opetus -tiimissä, eli siinä porukassa joka kiertelee kertomassa ja opettamassa eri asioita lapsille ja nuorille ympäri Dublinia ja Irlantia. Aiheita, joista olemme käyneet kertomassa, on jäte, energia, matematiikka ja sähköjutut. Nämä vähän tiedeaihion alle menevät työpajat on yllättäneet ja aiheuttaneet jännitystä, mutta antaneet myös mahdollisuuden oppia uusia juttuja. Työpajoissa asiat kerrotaan aika helpolla tavalla, koska ne on suunnattu lapsille, mutta sitten kun täytyisi osata selittää juttuja, niin meinaan mennä aivan lukkoon. Muutaman viikon päästä on vissiin matematiikka -viikko, jossa teemme parin aikaisemman harjoittelijan itse suunnittelemaa matematiikka työpajaa. Itse matemaattisissa aiheissa heikkona tämä työpaja on aiheuttanut vähän ahdistusta, mutta yritän koko ajan parhaani. Tällä viikolla pidettiin kaksi sähköaiheista työpajaa, joten hommat oli itselle vähän vieraampia, kuin esim kierrätysaiheet. Opin kuitenkin mukavia juttuja, vaikken tajunnutkaan kaikkea.  

Sähköjuttuja...

Lapset kikkailee sähkötyöpajan parissa.

Niin, yksi pahimmista jutuista on ollut se, kun ei ymmärrä kaikkea ja ei pysty ilmaisemaan itseään samalla tavalla, kuin suomeksi. Puhumiseni on hidasta, tylsää ja junnaavaa. Ei paljon vitsit lentele tästä suusta, kun ei löydä tapoja kertoa niitä. Joissain työpajoissa ja suunnittelutehtävissä olo on tuntunut pääasiassa ainoastaan hyödyttömältä ja siltä, että sekoittaa asioita enemmän kuin tekee niistä valmiita. Ohjaaja saattaa sanoa, että nyt tämä asia pitää saada mahdollisimman nopeasti saman päivän aikana valmiiksi, mutta tuntuu että kielen ja kaiken takia tarvitsisin ainakin kolme päivää aikaa tehdä hommat rauhassa, jotta aikaa jäisi kysymiseen ja oivaltamiseen. Ristiriitaista tässä on se, että ohjaajani ja koko paikka huokuu kannustavaa energiaa ja sellaista mukavaa fiilistä. Sitten kuitenkin ei pysty antaa tavallaan vastapalveluksena omaa osaamistaan, koska välissä on jonkinlainen kielimuuri tai itseluottamuksen puute. Niin, sellainen pelko siitä että suoraan sanottuna sössii kaiken päin mettiä ja aiheuttaa näin harmia ja tappiota harjoittelupaikalle. Täytyisi oppia pois sellaisesta liian ankarasta meiningistä itseään kohtaan, sillä jos ei kokeile ja tee virheitä, niin ei opikaan! 

Sitä on alkanut epäillä myös omia taitojaan. Kun välillä tuntuu ettei vaan älyä tai ymmärrä joitain asioita harjoittelupaikalla, niin alkaa epäillä olevansa oikeasti tyhmä, huono ja hyödytön köntti soluja. Tavallaan kuitenkin sellaisella positiivisella tavalla. Olen nimittäin huomannut myös muutamia erikoistaitoja, tavallaan sellaisia pieniä hyviä juttuja jotka ovat tuntuneet todellisilta onnistumisilta huonoustunteiden keskellä. Myös se, että kun pääsee tekemään jotain käytännönläheistä ja konkreettista, niin tekeminen on tuntunut kivalta. Niin ja kun antaa itselleen luvan tuntea mitä tunteekaan ja olla mitä ollakaan, niin se on tehnyt olon oivaltavaksi. Nyt täytyisi vielä puhua vaan rohkeasti, jotta itseilmaiseminen olisi sujuvampaa. Eiköhän se tästä pikkuhiljaa...

Päästiin toisen viikkoni maanantaina käymään harkkapaikan pyörä- ja huonekaluosuudessa tutustumassa ja auttelemassa. Oli ihan parasta päästä tekemään vähän puutöitä ja kuuntelemaan äijien hassuja juttuja, mitä niistä nyt sitten ehtii ymmärtääkään. Radiota kuunneltiin koko päivä ja miesten jutut oli osittain jopa kissavideo tasoa. Päästiin tekemään keijuovia, fairy door oli se sana jonka ymmärsin vasta ehkä viidennellä kerralla kun se sanottiin. Välillä meni hetki ennenkuin tajusi joitain ohjeitakin, mutta kyllä niistä jotenkin sitten selkoa sai ja saatiin keijuovet hyvälle alulle!

Keijuovien mittailua ja suunnittelua.

Leikkailumeiningit.

Viilausta ja maalausta vaille valmiita.

Päivät harjoittelupaikalla on pitkiä, mutta jokainen päivä on ihan erilainen ja koko ajan oppii jotain uutta. Välillä meinaa olla mieli maassa ja meinaisi vain valittaa, koska väsymys vain tuo mukanaan sellaisen ankeuden, mutta sitten samaan aikaan intoilee välillä joitain juttuja. Tuntuu että kaikki muut jutut on innostuttanut välillä enemmän kuin itse harjoittelu. Esim. yhdet Blue Fire Street festit joissa kävin vähän talkoilemassa viime lauantaina!

Bluefire Street Festien päälavahan se siinä...

Niin, pakko kertoa vielä vähän tarinaa. Eli paikallisethan on ehkä maailman mukavinta porukkaa. Sellaista leppoisaa ja auttavaista meininkiä. Sain kokea ihan itse, että minkälaista täällä on tämä ihmisten auttavaisuus. Yhtenä päivänä odottelimme toisen harjoittelijan kanssa ohjaajaamme, joka oli tekstannut työkaverilleni osoitteen johon voitais mennä jo ennakkoon, koska ohjaajamme on myöhässä. Katsoimme viestiä työkaverin puhelimesta, kunnes ohi pyöräilevä roisto nappasi puhelimen. Työkaveri alkoi huutamaan täysillä ja juoksemaan varkaan perään. Minä vain ihmettelin, että mitä täällä oikein tapahtuu ja seurasin tilanteita samalla kun juoksin perään. Jossain kohti oltiin välillä autotielläkin.Varas nakkasi jossain kohti puhelimen ajoradalle, mutta työkaveri ei huomannut asiaa vaan jatkoi varkaan perään ja sai tämän kiinni. Samaan aikaan kun työkaveri ravisteli varasta ja vaati puhelintaan takaisin, kävin minä ottamassa sen maasta talteen. Rupesin huutelemaan, että täällä se on tallessa, ei hätiä mitiä. Työkaveri huomasi ja tuli luokseni. Puhelin oli ehjä. Varas katosi jonnekkin. Tämän kaiken keskellä tuli huomattua ohikulkijoiden auttavainen meininki. Yksi mies rupesi pysäyttelemään autoja kun tilanne oli päällä autotiellä, yksi ohikulkija auttoi pysäyttämään varkaan ja yksi nainen lohdutteli itkevää työkaveria ja epäitkevää minua kun tilanne oli jo ohi. Sitten myöhemmin pari etsivää tuli kertomaan meille, että varas on saatu kiinni vaikka ei oltu itse tajuttu edes soittaa heti poliiseille. He kertoivat että varmaan neljäkin puhelua heille oli tullut tästä ryöstöstä. He haastatteli meitä molempia asiasta ja kirjoittivat jonkinlaisen raportin tapahtuneesta. Ihan älytöntä meininkiä miten sukkelasti ja vakuuttavan oloisesti tuommoisetkin asiat hoituivat. Ja juurikin tuo ihmisten auttavaisuus ja leppoisuus. Ihan huikeaa. :)

Mutta jees, nyt ulos nauttimaan auringonpaisteesta! 

Matka- ja totuttelukertomus

Aloitin matkan tosiaan perjantaina painelemalla bussilla ensin Jkl:ään, josta hyppäsin kimppakyytiin. Pääsin kyydillä Pasilaan ja sieltä pääkaupunkimme keskustaan. Toinen kimppakyytiläinen tuli samaa matkaa ja autteli vähän ostamaan lipun ja muuta.  Morjestelin pari kaveria, jonka jälkeen menin siskon luo. Syötiin, käytiin yksillä ja nukuttiin hyvin. Sitten aamulla se alko: pakkaus-, matka-, ja lähtöpaniikki. Olin tietty pakannu jo kaiken edellisenä päivänä, mutta tottakai viime hetkellä alko epäilyttää, että painaako rinkka liikaa, onkohan tiettyjä vaatteita mukana tarpeeksi yms. Vatsajännittäjänä ruokahalu oli nollissa, mutta pakkosyötin itteäni tietenkin.

Käppäiltiin siskon kanssa kattelemaan maisemia ja syömään ennenkuin suuntasin junalla kohti lentokenttää. Pääsin hienosti päätepysäkille. Alkoikin tapahtumaan uskomattomia asioita. Viimeinen lyhyt etappi piti mennä bussilla terminaalien edustalle. Kipitin junasta bussiin, joka oli melko täynnä. En kerennyt edes nostaa katsettani tai kissaa sanoa, kun joku random mies kysäisi, että voiko auttaa mua ton rinkan kanssa. Totesin rinkan painavan kuin synti, mutta tuo hattupäinen mies auttoi silti ja nosti rinkan johonkin tasolle, etten lennä matkan aikana sen painosta pitkin bussin seiniä. Tosi jees. Hih, alkoi tietty soimaan Muuan miehen mustahattumies -biisi päässä, sillä siinä miehessä oli jotain mystistä. Juteltii jonkin verran, niin sanoi asuvansa nykyään Saksassa ja oli käymässä kotimaassa kattelees sukulaisia. Bussin pysähdyttyä miekkonen halus välttämättä kantaa mun rinkan pihallekin asti ja sitte raahattiin se yhdessä ulkopuolelle. Kiitin ja tuo auttavainen sielu jatkoi matkaansa.

Pääsin oikean terminaalin luokse ja kikkailin siellä rinkkani eteenpäin. Se täytyi laittaa jättimäiseen läpinäkyvään pussiin, jottei juuttuisi johonkin haastaviin paikkoihin. Ei kait siinä, kerkesin huitaista pohjat vesipullosta, kunnes yksi tädeistäni pätkähti suorastaan puskista luokseni. Ei muutaku teehetkihän siitä tuli ja matkajännitys oli hetkessä poissa. Se auttaa kun näkee tuttuja. Tämän jälkeen näinkin erästä häämatkalle lähtevää koulukaveria, joka oli tullut miehensä kanssa myös lentokentälle tuon iloisen matkanteon vuoksi. Kerkesimme turista hetkisen, kunnes minun täytyikin jo jatkaa lähemmäs oman lentoni porttia.

Olin saanut vihiä, että pari tuttua saattaisi olla samalla lennolla kanssani ja näin se asia sitten olikin. En kerennyt kauaa kävellä kohti porttia, kun nuo kaksi tuttua tuli vastaan. Moikattiin ja ehdittiin vaihdella hiukan kuulumisia ja sopia että seikkaillaan yhdessä lentokentältä keskustaan. Koneessa istuin sitten mukavan nuoren venäläisnaisen vieressä. Hän oli käynyt kotomaassaan ja oli palaamassa Irlantiin miehensä luo. Matkanteko olikin aika leppoisaa kun oli rupatteluseuraa. Perillä sitten tosiaan napattiin nuiden parin tutun kanssa rinkat niskoihimme ja lähdettiin bussilla kohti keskustaa. Onneksi sain siskolta Dublinin keskustan turistikartan ja onneksi toinen tutuista oli skarppina. Niistä syistä osattiin hypätä oikeasta kohtaa pois. Nämä kaksi tuttua paineli suoraa hostellille ja minä morjestin toista hankkeen kautta harjoitteluun Dubliniin tullutta tyttöä. Mentiin yhdessä selvittämään miten pääsisin paikallisjunalla kohti yöpaikkaani.

Sain ostettua lipun oikeaan junaan ja sitten vain menin odottelemaan. Tietenkään en tiennyt päätepysäkkien nimiä, joten kysäisin vielä paikallisilta ja siinä jo huomasi miten auttavaisia täällä ollaan. Pääsin oikeaan paikkaan, jossa sitten oli pari vartijamiestä katselemassa pysäkin perään. Hetkellisesti tuli pieni epäilys siitä, että kuinka turvallista täällä on, sillä toinen vartija kyseli jotenkin vakavasti että tietäähän mua vastaan tuleva, että olen täällä ja kai se on tulossa? Epäilys karisi kuitenkin hyvin pian. Kaveri jonka luo menin yöksi tuli sitten vastaan ja pääsin turvallisesti ekaan majapaikkaan. Heti tietty vähän syömisyritystä, mutta myös hiukan jallua. Päätimme suunnata voitonkaljoilleni läheiseen pubiin ja niimpä sainkin jo esimakua täkäläisistä meinigeistä. Aamulla heräsin aikaisin ja ihmettelin vain tuijottelemalla ikkunasta taivasta, liikennettä ja hiljaisuuttakin. Oli kiva vaan olla tuollaisen seikkailupäivän jälkeen. Kuitenkin viralliseen majapaikkaan ilmoittamani saapumisaika oli keskipäivällä.

Kipitin majapaikkaani naapuri kortteliin! Kämpät oli niin lähellä toisiaan ja oli ihana saada painava rinkka lopulliseen määränpäähänsä. Vastassa oli houstini, vanha erittäin suurisydäminen ja mukava nainen. Meneillään oli perhepäivä, mutta hän silti näytti kaiken oleellisen ja antoi tilaa olla. Myöhemmin sain ruokaa, autokierroksen harkkapaikalleni asti ja vei hän minut käymään kaupassakin! Kaikkea jännää ja erilaista tuntui olevan paljon, mutta kämpässä tuntuu olevan tosi hyvät energiat ja leppoisa meininki. Jos kysyn mitä tahansa niin housti auttaa heti mielellään. Sain tietää siistejä juttuja hänestä, esim. että hän ei käytä flunssiin lääkkeitä ollenkaan, vaan vetää valkosipulia ja muita hyödyllisiä luonnon antimia, iha niinku mäkin! Jee.

Joten koti oli muotoutunut jo melkeimpä samana päivänä. Helppo tunnelma ja vastaanottavainen meininki auttoi omaan hitaasti lämpenevyyteen ja kotoisuustuntemuksiin tosi kivasti. Eka "vastoinkäyminenkin" liittyen pankkikorttiani oli hauska, sillä housti vaan totes, että jos et saa sitä toimimaan ollenkaan, niin hän vaikka maksaa mulle juttuja ja katotaa sit myöhemmin miten hoidetaan takasmaksu. Erittäin leppoisa meininki. Kuitenkin sain kortin toimimaan ja homma oli sillä selvä.

Sitten maanantaina tulikin aika alkuorientaation ja ekan harkkapäivän.

Löydettiin yhdessä toisen tähän hankeeseen osallistuvan tytön kanssa keskustaan, sillä asuttiin moelmmat samalla alueella. Yhdessä seikkailu on aina mukavinta. Alkuorientaatiossa oli kiva nähdä kaikkia ja meille myytiin paikallisliikennekortitkin. Muuten alkuorientaatio oli aika perus settiä, yleislätinää ynnä muuta. Ihan jeps homma kuitenkin. Lähdimme siitä muutaman kanssa yhtä matkaa hankkimaan mulle kartan, jonka jälkeen lähdin suoraan seikkailemaan kohti harkkapaikkaani.

Löysin oikean bussin ja oikean paikan jonne mennä ja paikanpäällä oltiinkin mukavasti vastassa. Meininki oli tosi energinen ja jees. Alkuorientaatio oli yks parhaimpia mitä oon koskaan saanu, jotenkin kaikki asiat käytiin kohta kohdalta kivasti läpi ja mun ohjaaja toisteli koko ajan kannustavia ja rohkaisevia juttuja. Tuntui kuitenkin, että itsellä on vielä hiukan vaikea pysyä kärryillä, että mitä tapahtuu.

Huomasin jo joitain juttuja. Tuntuu että jo tässä vaiheessa on tullut mentyä johonkin pohdiskelukuoreen ehkä pikkasen liikaakin. On ehkä alkanut keskittymään harjoittelupaikalla liikaa siihen mitä kaikki sanoo ja siitä syystä on melkein koko ajan hiljaa ja kuuntelee vaan. Omien sanojen kakistaminen ulos tuntuu olevan välillä vaikeaa ja ärsyttää oma hitaus. Kuitenkin kun sanoin asiasta, niin kommenttina oli vain taas todella kannustavia ja tsemppaavia juttuja! Eli ei kai tässä parempaa voi toivoa, kuin että sama meininki jatkuis vaan. Yleisellä tasolla juurikin vääränpuoleinen liikenne hämmentää hiukan ja kaupungn yleisilme on jotenkin nuhjuinen, mutta samaan aikaan kotoisa. Jotenkin tuntuu että moni asia on täällä vähän sinne päin, ennemmin kuin tip top, mutta se on ihan hyvä juttu tietyllä tavalla. Täytyy antaa itselle aikaa tottua ja lämmetä kaikkeen.

Nyt kuitenkin nukkumaan. Kyllä joka päivä on pitkä päivä minulla täällä ja väsy sen mukainen!  

  

Vielä nopeasti kertausta asioista ennen kuin matka alkaa...

Jeps, kertaus on opintojen äiti, joten kiteytän kaikkia tähän hommaan liittyviä juttuja vielä tässä tekstissä:

Mikä tää homma nyt olikaan?
Eli lähden Irlantiin nyt lauantaina pariks kuukaudeks harjoitteluun. Harkkapaikka on sellainen kierrätyskeskus tyyppinen paikka, jonka kautta pääsen tekemään luonto- ja ympäristöneuvonta juttuja kouluikäisten parissa. Lähden vastavalmistuneille tarkoitetun hankkeen kautta tähän hommaan, meitä on lähdössä Dubliniin yhteensä ehkä kuus. Hanke on etsinyt meille harjoittelupaikat ja majapaikat ja meininki on vähän niinkuin "vamiiseen pöytään", sillä ohjeistus tarvittavista lappusista ja jutuista on ollut valtavaa ja jos jotain on puuttunut, niin siitä ollaan kyllä muistuteltukin. Ihan jees, ei tarvitse murehtia melkein mitään kun on tällainen hanke ja organisaatio verkostoineen tässä taustalla. Tätä blogia kirjoitan yleisesti kaikesta ja sitten sellaisella oppimispäiväkirja meiningillä myöskin.

Nyt kun jo tietää lähdön olevan ylihuomenna, niin alkaa jo vähän kutkuttaa tämä kaikki. Jännittävää ja ihanaa yhtä aikaa! 

Mitkä asiat on mietityttäneet?
Paikan päällä liikkuminen on aina jännää, siitä ei ole kiistäminen! Kun on aikatauluja, myöhästymisten mahdollisuus ja kaikki muuttuvat tekijätkin. Todellisen meiningin näkee vasta perillä ja sitten kun liikkumisiin tottuu niin se rupeaakin tuntumaan ehkä vähän tylsältäkin.

Tuo smart casual -pukukoodi oli heti alkuunsa yksi järkytyksen aiheista näin vaatimattomana ihmisenä. En inhoa mitään niin paljon, kuin pukeutua aina tosi juhlavasti ja siististi. Minulle kotoisuus on sitä, että vaatteet on rennot ja käytännöllisetkin. Mitä pitkäikäisempi vaate niin sen kivempaa ja kirppislöydöt on parhaita. Uusien vaatteiden ostossa ei mielestäni ole mitään järkeä, ellei oikeaa tarvetta ja pitkäikäisyysmeininkiä ole. Jostain syystä yhdistän kai myös siistit vaatteet sellaiseen, että niitä pitää olla koko ajan ostamassa, jotta ne on siistejä. En tiedä, mutta omalla kohdalla vaateasiat pistää ahdistumaan, etenkin kun nyt harkkapaikassa toivotaan siistiä olemusta ja pukeutumista. Onneksi se hoituu kyllä, mutta omalla tavallani... katsotaan kuinka käy. 

Jaksaminen on ehdottomasti myös yksi pohdinnan aiheista. Työaikani on ysistä viiteen. Tuohon kun lisää liikkumiset harkkapaikalta majapaikalle, niin todellisuudessa päiväni voi kestää kasista kuuteen. Voi siis olla, että arkisin aikaa ei jää oikeastaan mihinkään ja uni maittaa enemmän kuin ikinä. Kun töitä tulee tehtyä lasten parissa, niin väsymismahdollisuudet on suuret. Jo täällä kotosuomessa olen huomannut, että jatkuva työ lasten parissa ei ole minua varten. Tai vaikka olisikin, niin se päivittäinen määrä täytyy miettiä, kokoaikatyönä en kestäisi pitää päivästä toiseen lapsiporukkaa kasassa. Tämän jaksamisasiankin näkee lopulta sitten vasta paikan päällä.

Sitten tämä työttömyys. Koko kesän jännitin sitä, että saanko työtömyyskorvauksia reissun aikana. Selvisi, että saan, mutta sillä ehdolla, että minun on palattava takaisin suomeen jos löytyy työpaikka. Tukia saadessani olen työmarkkinoiden käytettävissä ja näin ollen minun tulee ottaa työpaikka vastaan jos sellainen tulee nenän eteen. Ihan jees, mutta reissun ajan uskoisin, että töitä ei heru vaikka kuinka etsisi. Kulttuurialan ja luontoalan työpaikat on aika tiukilla ja pitäisi jotain yrittäjyyshommia varmaan kehitellä jos aikoisi työllistää itsensä näinä aikoina.

Tottakai lentäminen on mietityttänyt myös. Vaihtoehtoina oli välilaskullisia lentoja, mutta halusin ottaa suoran lennon vaikka se vähän kalliimmaksi tulikin. Ei ole järkeä noin pienellä matkalla tehdä joku viiden tunnin odotteluväli ja jatkaa sitten matkaa, ainakaan minun mielestä. Suoraa pääsee kivemmin. Niin ja lentokoneen nousuvaihe tuottaa eniten päästöjä, joten eiköhän yksi konen nousu suuntaansa tuhoa ihan tarpeeksi ilmakehää. 

Mitä nyt tapahtuu? 
Parhaillaan olen pakkailemassa huonolla menestyksellä. Asiat on listattuna ja mietittynä, mutta pakkaamisesta ei vaan meinaa tulla yhtään mitään. Puolet näistä tavaroista on sellaisia, joita tarvitsen vielä tänään, joten ne haluaisi pakata vasta illemmalla... Sitten on vielä tuliaiset, joista osan aion ostaa ehkä vasta huomenna tai jopa lähtöpäivänä.

Minun täytyy vielä varmistaa kamera-asia. Minulla ei ole ollut omaa kameraa sitten lukioaikojen, eikä ole ollut toiveissakaan. Kuitenkin tällaisen reissun takia rupeaa miettimään, että olisiko kuvat ehkä sittenkin ihan jees. Kyllä hetkissä on mukavempi elää kuin olla kuvaamassa niitä, mutta jotain näytettävää muille olisi ihan jees olla. Niin ja olisihan omiin arkistoihin ihan kiva laittaa vähän muistelua varten kuvia.

Huomenna lähden aamusta kimppkyydillä kohti Helsinkiä. Siellä olen yön yli ja lauantaina on tosiaan iltapäivästä sitten lento Dubliniin. Ihan hullua, että lentokoneella hujauttaen helsingistä Dubliniin päräyttää muutamassa tunnissa, ehkä samassa ajassa tai vähemmässä kuin taajamajunalla Jyväskylästä Seinäjoelle. Hehe. Hauska laittaa vertailuun. Mutta juu, ihan jännää tulee olemaan ja innolla odotan lähtöä. Jihuu :)

Ihmiset sen tekee

Olin viikonloppuna morjestelemassa Sjoella vähän sukulaisia ja kavereita ennen reissuun lähtöä. Tietty tuli törmäiltyä moniin tuttuihin siinä samalla sitten. Niin, viikonlopun yksi pohdinnan aiheista oli: mikä tekee sellaisen hyvän ja iloisen olon ja kotoisuuden? Tulimme ystävän kanssa siihen tulokseen, että oli sitten erikoisissa paikoissa tai tylsissä ympäristöissä, niin kyllä se seura sen fiiliksen luo sitten kuitenkin. Ne itselle tärkeät ihmiset tai vaikka joku iloisuutta pursuava henkilö. Itselle vaikuttaa myös taiteen läsnäolo. Lauantaina tuli käytyä kahden eri kuvataiteilija työhuoneilla, tuli vedettyä oma keikka ja mentyä sen jälkeen kuuntelmaan vielä yhtä keikkaa. Puhumattakaan juurikin sitten kohtaamisista.

Tämän reissun tein muustakin syystä kuin vain ihmistennäkemisen takia. Perimmäinen matkan tarkoitus oli tosiaan Tuulikki Tee -keikka ja nauhoitussessiot. Nyt kohta vuoden vanha duoni keikka oli eräiden taiteilijoiden avoimilla ovilla. Siellä vasta kotoisa tunnelma olikin, keskellä taidetta, taiteilijoita, värejä ja viileää syysilmaa. Monta tuttua ja monta tuntematonta katsomassa meitä, muita esiintyjiä ja teoksia. Keikka meni vallan mainiosti ja onkin melko haikeaa jättää homma hautumaan loppuvuodeksi. Onneksi nauhottelut jatkuu sitten kun palaan, mutta viimeistään sitten keväämmällä alkaa taas tapahtua. Pikku kiertue olisi vireillä ja jos nyt sen ep:n tai muun saisi muotoutumaan, niin olisi mukavaa. Mutta ne on sitten reissun jälkeisiä juttuja ne.

Hmm, niin. Nyt tuntuu, että viikonloppu latasi taas vähän omia fiilisakkuja ja sellaisia energiajuttuja, että toivottavasti nämä tuntemukset pysyisi pitkään ja tulisivat esiin silloin kun niitä eniten tarvitsee. Kotoisuus on yksi tärkeimmistä jutuista itselle. Sen fiiliksen eteen voi tehdä tosi paljon, mutta aina se ei ole sormia napsauttamalla yllä. Uskon kyllä, että Dublinissa se kotoisuusmeininki löytyy kyllä, täytyy vain vähän katsella ympärilleen ja osataa katsoa vähän niinku oikeita juttuja. Niin ja jos ei kotoisuus ala löytyä, niin täytyy jutskata niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat fiiliksen takana. Sitten se löytyy ehkä paremmin.  

Pohdintoja taas

Loppukesä on hujahtanut nopeaa vauhtia. Pikkuhiljaa alkaa sisäistämään, että lähtö on lähellä. Alivuokrasin kämppäni tämän kuun alusta alkaen ja fiilikset oli melko haikeat. Kiva saada kämppä käyttöön poissaoloni ajaksi, mutta onhan se aikamoista kerätä omat tavarat pois ja irtaantua omasta kodista muutaman kuukauden ajaksi. Mielessä rupeaa pyörimään ajatuksia liittyen siihen, että miksi ihmeessä sitä on säästänyt joitain tavaroita tai miksi uskoisi jonkin vaatteen olevan vielä tärkeä. Tulee oivallettua, miten paljon turhia vaatteita on kaapissa, sellaisia varmuuden vuoksi säästettyjä. Tosin, jotkut niistä on tulleet ihan hyödyllisiksikin kun harjoittelupaikassani on tämä 'smart casual' -pukukoodi. Jaksan varmaan jauhaa tästä joka välissä, mutta eikait siinä, ihan hyvä vaan vääntää vähän juttuja pukukoodihommiin liittyen.

Voisin valaista vähän muitakin pohdintojani ja mielen päällä olleita juttuja. Vielä viime hetkellä olen tilannut netin kautta puhtaan rikosrekisteriotteen sitä varten, että jos työpaikassa kysellään sitä. Jos asia otetaan esille, niin on sitten räväyttää takataskusta ihan virallinen todiste asiasta: en ole tehnyt mitään rikoksia! Aika mukava homma. Matkaan liittyen myös pistorasia-adpteriasia on lainassa kaverilta, viljelypalsta on vetäisty suurin piirtein talvikuntoon ja eurooppalainen nuorisokortti on tilattu. Kaikkea vähän ylimääräistäkin sitä löytää hoidettavaksi ennen matkaa, mutta toisaalta ihan kiva. Pääsee vähän tunnelmaan. Harmi että kamera-asia on vielä vähän kiven alla, omaa kameraa ei ole olemassa, joten täytyy miettiä lainatakko kameraa vai ollakko ilman. Muistojen rekisteröinti vain omiin aivoihin voi olla tässä maailman tilanteessa kelpo vaihtoehto.

Töiden löytäminen on ollut hurjan vaikeaa ja koko kesä on mennyt vain ihmetellessä työttömän arkea. Olen virallisesti työtön työnhakija koko reissunikin ajan. Tämä tarkoittaa sitä, että jos löydänkin hyvän työpaikan, niin on pieni riski siitä, että joudun palaamaan suomenmaalle jo ennen kuin harjoittelu loppuu. Toivottavassti näin ei kävisi, sillä harjoittelu tulee olemaan varmasti aika jees ja tärkeä homma. Ylipäätään tällainen reissu ihan itsekseen ja sitten harjoittelussa oleminen, sekä paikanpäällä selviäminen tulee olemaan hyviä juttua itselle. Joten toivon mukaan saisin töitä, mutta vasta harjoittelun jälkeen. :)

Palaten tuohon vaate ja tavaramäärään vielä hiukan. Viimeiset pari vuotta oli sellaista rinkka selässä olemista puolet ajasta: koko ajan oli menossa ja paljon piti miettiä sitä, että mitä kaikkea välttämätöntä tarvitsee mukaansa reilu viikon reissuille. Voin todeta tällaisten puolipitkien tai hiukan pitempi kestoisten reissujen olevan ihania juurikin siksi, että voi pakata rinkan täyteen ihan vaan niitä välttämättömimpiä vaatteita ja asioita. On juurikin vain ne perus jutut, joita elämiseen tarvitsee, eikä mitään muuta ylimääräistä. On vaan itse omien ajatusten kera ennemmin, kuin itse omien tavaroidensa kera. Pystynee ehkä syventyäkin ihan eri tavalla omiin rutiineihin ja ajatusmalleihin kun on vähän irrallaan siitä tavallisimmasta meiningistä. Hmm, mukavaa.